Pääsiäinen 2010

Väkeä oli kerääntynyt paljon paikalle seuraamaan teloitusta. Jotkut itkivät ja valittivat, toiset huusivat ja pilkkasivat, eräät puristelivat käsiään nyrkkiin. Olimme tarkkana siitä, ettei kukaan alkanut poimimaan kiviä maasta tai kaivamaan veistä esiin viittansa suojasta. Nämä tilanteet ovat tulenarkoja kuumaveriselle kansalle.

Sadanpäämies käski meitä hätistämään väkeä kauemmas teloituspaikalta. Tartuin keihääseeni ja tyrkin innokkaampia etäämmälle keihääni varrella. Se tehosikin. Väki ymmärtää keihäiden kieltä. Keihääni varsi on hioutunut sileäksi monien yhteisten vartiovuorojen ja harjoitusten aikana. ”Se on kelpo kumppani. Sotilaan turva. Ainoa johon täällä jumalten hylkäämässä maassa voi luottaa,” sitä olen toistanut monasti itselleni. 

Me sotilaatkin saimme huvia tapahtumasta. Heitimme tuomitun vaatteista arpaa ja painoimme hänen päähänsä orjantappurakruunun. Naulasimme pilkkataulun hänen teloituspuuhunsa ja annoimme hänelle juotavaksi etikkaa. Päivästä tuli kuuma. Väki kävi levottomaksi päivän edetessä. Mekin etsimme ristien varjosta suojaa auringonpaahteelta, kun paikka oli muuten puuton. 

Iltapäivällä tapahtui jotain kummallista. Tuomittu mies huusi jotain ja kuoli. Aurinko pimeni ja maa järisi. Tuntui siltä kuin kaikki pahat henget olisivat päässeet valloilleen. Minäkin pelästyin, enkä halunnut olla enää vartiopaikalla. Suuri osa väkijoukosta pelästyi myös ja osa pakeni tiehensä. 

Sadanpäämies oli onneksi tilanteen tasalla ja pyysi minua varmistamaan kuoleman keihäälläni. Pistin tuomittua ohjeiden mukaan kylkeen. Kuollut oli. Muilta tuomituilta murskattiin sääriluut kuoleman jouduttamiseksi.